Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta

En olisi koskaan ajatellut sen osuvan omalle kohdalle. Olin kuullut, että monet potevat synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta että omalle kohdalle? Enhän nyt niin heikko olisi? Oikeastaan masennuin jo odotusaikana, sillä erittäin läheinen ihminen kuoli kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa ja muserruin siitä täysin, näin jälkeenpäin ajatellen ehkä enemmän kuin olisin uskonutkaan. Kävin läpi sekavia tunteita, pelkoa ja vihaa, miten elämä onkaan niin arvaamatonta. Kaikki voi muuttua aivan silmän räpäyksessä, eikä itse voi vaikuttaa mitenkään. Se varmaan onkin syy ahdistukseen. kun tuntee itsensä ja olonsa niin pieneksi ja voimattomaksi.

Elin masennuksen kanssa kuukausia ja kävin juttelemassa neuvolassa tuntemuksistani, mutta tuntui etten vaan pääse elämässä eteenpäin. Jumituin sisälle, pelotti lähteä kotoa. Ennen synnytystä päivät kuluivat sohvalla ja sängyllä maaten, en jaksanut tehdä mitään.
 Synnytyksen jälkeen ja vauvan kanssa kotiin palattuamme oli pakko ryhdistäytyä. Päivät kuluivat, henkisesti olin hyvin väsynyt, fyysisesti esitin vahvaa, halusivathan kaikki tulla katsomaan uutta tulokasta. Koko ajan takaraivossani tunsin sen ahdistuksen, mikä ei vain hellittänyt.
 Lääkäri määräsi ahdistukseen ja masennukseen lääkettä, mutta sen teho ei ollut toivotunlainen, ja lopulta löysin itseni osastolta. Kuinka tunsinkaan epäonnistuneeni.

Osastolla vietin vajaat kaksi viikkoa, ja vaikka sitä ei kenellekään toivoisi, oli se itselleni suuri apu. Siellä minua vihdoin ymmärettiin. Sain asiantuntevaa apua ja ymmärrystä. Sain ladata akkuja. Se oli minulle suuri apu, sillä toimintaykykyni on vihdoin palautunut, jaksan ja viitsin tehdä arkiset asiat, saan aikaiseksi tehdä ja mennä. Tietysti toipumiseen kuuluu ne heikommatkin vaiheet, mutta en ole antanut niiden lannistaa.

Mitä haluaisin sanoa muille masennuksesta kärsiville? Puhukaa. Vaikka tuntuu, vaikka itse häpeäisit sitä mitä tunnet, on jokainen sanottu sana pois omilta harteilta. Se auttaa. Kyllä se elämä kantaa.